10.3.2017

pari sanaa ikävästä.


2.3.2017 kello 14.59

Miksi mua itkettää? Itkettää se että olen menossa takaisin kotiin. Suomeen, sinne mun oikeaan kotiin. Lentokone rullaa parhaillaan kohti kiitorataa ja mä en halua olla täällä. En halua istua tässä liikuvassa, kohta lentävässä, peltipurkissa kaikkien suomalaisten turistien keskellä huppuni alle piiloutuneena. Mä haluan pois, pois tästä purkista, takaisin mun pieneen valkoiseen huoneeseen Alicanteen. En halua jättää näitä ihmisiä, en tätä kaupunkia joka varasti vaivihkaa mun sydämen, en halua jättää tätä kotia. Ja vaikka mä tiedän että joku päivä mä tulen takaisin niin mä en halua lähteä, mä en halua mennä takaisin suomeen. Suomeen, jossa kaikki ihmiset ymmärtää mua, jossa on kylmä, lunta, talvi. Suomeen jossa ihmiset on töykeitä, tunteettomia ja itsekkäitä. Mä en halua. 

10.3.2017 kello 13.55

Mä olen ollut viikon kotona. Viikon, eikä ole ollut yhtäkään päivää jolloin en olisi ajatellut mun espanjakotia. Ja tänään ajattelen ihan extra paljon koska on Lucian syntymäpäivä ja mä en ole siellä. Mä olen onnellinen siitä että tein lokakuussa täysin kahelin päätöksen lähteä seikkailulle, kiitollinen kaikesta siitä mitä tuo matka mulle antoi ja järkyttynyt siitä faktasta että kotiin tuleminen oli näin hankalaa. En sano etteikö kotivahtina oleminen olisi ollut mukavaa, on se. Oli kiva piipahtaa Jyväskylässä, oli pelkkää rakkautta istua viikonloppu hallissa kahtomassa pesäpalloa ja suomalaista ruokaa ei voita mikään. Mutta mulla on vaan olo että tämä on hyvin väärin. Mä kaipaan ikkunasta näkyviä palmuja, merta, helppoa kulkemista ja sitä että ihmiset on ihania, eikä kukaan tajua mua. Joku fiksu on joskus sanonut että "You will never be completely at home again, because part of your heart will always be elsewhere. That is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place." Ja rehellisesti sanottuna nyt mä vasta ymmärrän tämän. 
Koska mulla on ikävä, enkä tiedä kuka mua nyt tässä asiassa oikeasti ymmärtäisi.

4.12.2016

pari sanaa menneisyydestä.



Mä en oikein tiedä mitä mun pitäisi kirjoittaa vai pitäisikö kirjoittaa mitään. Ehkä olisi kaikista fiksuinta vaan pitää tämä asia oman pään sisällä tai ainakin vaan omalla valkoisella paperilla, mutta mä en tiedä pystynkö mä siihenkään. 

Maanantaiaamuna, 28.11.2016 mä koin hyvin hämmentäviä tunteita, erään menneisyyden haamun yhteydenotto aukaisi kaikki ne haavat jotka olin jo onnistunut parsimaan umpeen. Jokainen muisto, jokainen hetki ja jokainen ihminen, kaikki se mitä mä olen kovasti yrittänyt unohtaa vuosien kuluessa, muistui mun mieleen ja avasi jokaisen mahdollisen kyynelkanavan. Ja mä tiedän että tämän tekstin kirjoittaminen tulee aukaisemaan ne kyynelkanavat vielä uudestaan mutta tiesittekö että nämä ei ole enää pahanolon kyyneleitä. Ei enää. Tai on näissä varmasti sitäkin, patoutunutta pahaa oloa jota en ole aikaisemmin vielä kyennyt, syystä tai toisesta, itkemään pois, mutta lähinnä mä luulen itkeväni, itkeneeni, sen takia että tuon viestin myötä ymmärsin oikeasti päässeeni yli. 

Vastatessani menneisyydelle tajusin kasvaneeni, unohtaneeni, selvinneeni ja mikä parasta olevani onnellinen. Olevani älyttömän onnellinen ja kiitollinen niistä ihmisistä joita mulla on mun elämässä tällä hetkellä, olevani iloinen kaikesta siitä mitä oon saanut nähdä ja kokea, mitä oon uskaltanut tehdä ja mitä kaikkea oon päässyt tekemään. Oon älyttömän onnellinen siitä missä oon nykyään, minkälainen mun ajatusmaailma on nykyään ja mitä mä olen nykyään. 

Koska se Riikka joka olin joskus, ei olisi ikimaailmassa kyennyt edes avaamaan minkäänlaista viestiä tuolta haamulta, mutta se Riikka joka istuu nyt tässä ruudun ääressä, Alicantessa oman huoneensa sängyllä pyyhkimässä poskille valuvia kyyneleitä ja kirjoittamassa tätä tekstiä, voi rehellisesti kertoa olevansa selviytyjä. Tämä jälkimmäinen Riikka voi rehellisesti lainata omaa maanantaiaamuista haamulle vastaustaan ja sanoa näin ”…niin en mä enää kanna teille kaunaa, koska te ootte ihan yhtälailla osasyy siihen minkälainen ihminen mä olen nykyään kun nää ihmiset mun ympärillä tänä päivänä.” tarkoittaen jokaista sanaa.
 
Menneisyys on semmoinen juttu, ettei sille voi mitään, se tulee aina olemaan osa sua, halusit sitä tai et ja haamuja löytyy varmasti jokaisen kaapista mutta on itsestä kiinni antaako niiden haamujen määrittää sen kuka sä olet, kuka sä haluat olla ja kuka sä aiot olla. Mä en antanut niiden tehdä sitä, enkä mä aio niiden antaa tehdä sitä jatkossakaan, koska mulla on kaikki hyvin nyt, enkä mä kanna kaunaa enää.

20.11.2016

hieman helly hansenia.


Nyt hypätään kuvien muodossa ajassa vähän taaksepäin. Hetkeen kun lähdettiin mun pellavapäisen pikkusiskon kanssa eräänä aurinkoisena maanantai-iltana metsästämään loistavaa paikkaa ottaa vähän asukuvia, ihan vaan koska sillä oli uusi Helly Hansenin takki. Tykkään kovasti siitä että tuokin pieni on ymmärtänyt kameran edessä hengailun mukavuuden ja haluaa aina silloin tällöin lähteä mun kanssa retkeilemään. Täällä Alicanten auringon alla seikkaillessa olen löytänyt jo niin monta mahtavaa paikkaa joissa kuvata, mutta multa puuttuu mallit. Ja vaikka muuten nautinkin täällä elämästä tosi kovasti, niin tuo on yksi niistä asioista joista en tykkää. Mutta muuten täällä erämaassa, auringon alla on kaikki hyvin. Oikein loistavasti oikeastaan. 
Tiedättekö muuten kuinka paljon vaikeuksia mulla jostain syystä oli tällä retkellä tuon vastavalon ja puhkipalavan taivaan kanssa..  

1.11.2016

pari sanaa tulevasta.



Moni teistä jotka ehkä vielä roikkuu mun hyvin epäaktiivisen blogin mukana saattaakin tietää että olin töissä elokuussa, sitten ne hommat loppu ja sen jälkeen olen istunut kotona, käynyt Kroatiassa, istunut kotona ja sairastanut hyvin inhottavaa syysflunssaa. Mä olen pohtinut ja ajatellut ja miettinyt ja pyöritellyt vaihtoehtoja mun päässä useamman unettoman illan. Kotona istuminen ei inspiroi, mutta muuttaminen ei oikein työttömänä ole ollut kovin fiksu vaihtoehto. Töitä ei ole täällä, eteläsuomessa on ihan liian kallista asua ja Rovaniemi on vähän turhan kaukana kuitenkin. Tulevaisuus oli yksi suuri mysteeri, on oikeasti edelleen aika iso mysteeri, mutta tiedänpähän mitä teen maaliskuun alkuun asti.



Koska tässähän kävi nyt siis niin että mulla yksinkertaisesta paloi käämi tämän kotona istumisen kanssa. Kävi niin ettei töitä vaan mistään löytynyt, joten päätin sitten villiintyä. Repäistä oikein kunnolla ja muuttaa kertaheitolla vähän kauemmaksi kotoa. Jos ihan tarkkoja ollaan niin googlen mukaan 3337 kilometrin päähän, Espanjan Alicanteen, perheeseen jossa puhutaan vähän englantia ja hyvin paljon espanjaa. Mulla on lentoliput sinne, jouluksi kotiin, takaisin sinne ja vielä viimeinenkin lento kotiin. Joten tiedän mihin menen ja miten kauan olen, tarkalleen. Joten koska nyt tiedän mitä teen seuraavat neljä kuukautta, niin nyt en aio stressata tulevaisuudesta ennen ensi vuotta.


Tammikuun lopussa voin antaa itselleni luvan seuraavan kerran ajatella sitä mitäs sitten seuraavaksi. Mutta nyt kun mun lähtöön on 10 päivää, niin mä aion nauttia perheestä, suomalaisesta ruuasta, glögistä, syksystä, mahdollisista tovereista ja stressata vähän siitä ajatuksesta että mitä ihmettä mä oikein olen mennyt tekemään.


Blogin tulevaisuus kuulostaa siltä että mä herätän tän henkiin, pikkuhiljaa hyvää tulee. Au pair tarinointeja ei täältä kuitenkaan pääse lukemaan kuin ehkä silloin tällöin tuolloin vähän joitain kuvasia, joten jos haluatte pysyä mukana mun seikkailulla niin suunnatkaa tänne !! en kuitenkaan lupaa mitään vaikka yritän kovasti.

31.10.2016

pari sanaa ystävyydestä.




On niitä ihmisiä joita näkee maksimissaan kolme kertaa vuoteen ja juttu jatkuu silti juuri siitä mihin se viimeksi jäi. On niitä ihmisiä joita on nähnyt viimeksi lakkiaispäivänä, eli aivan liian kauan aikaa sitten, ja juttu tuntuu silti jatkuvan juuri siitä mihin se viimeksi jäi. On niitä ihmisiä joihin ei tarvitse pitää yhteyttä päivittäin ja silti tietää että kun asiaa sitten on, niin juttu jatkuu juuri siitä mihin se edelliskerralla jäi. On myös niitä ihmisiä joihin pitää yhteyttä päivittäin, joita ei välttämättä näe kovin usein, mutta silti niiden elämästä tietää ihanan paljon asioita ja juttu jatkuu aina siitä mihin se viimeksi jäi. 


On niitä ihmisiä joille voi laittaa viestiä yli kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen ja mennä seuraavana päivänä käymään kahvilla. Se kahvihetki venähti melkein neljätuntiseksi, olo oli täysin samanlainen kuin ekana vuonna tohiksessa, eikä kukaan meistä edelleenkään oikeasti juo kahvia.
On niitä ihmisiä joiden kanssa voi maata sohvalla ihan solmussa, jäätävässä koomassa katsoen oikeasti aika huonoa ja hyvin myötähäpeällistä elokuvaa kun viime yön oli tanssinut yöelämässä viettäen taas yhden aivan älyttömän huikean hauskan alkoholisoitumisillan.
On niitä ihmisiä joille voi soittaa skypepuhelun siihen aikaan illasta kun pitäisi jo nukkua ja sitten ihan huomaamatta viettää melkein kaksi tuntia höpötellen turhanpäiväisyyksiä, silloin olo on samanlainen kuin silloin Jyväskylässä kun toinen istui konkreettisesti samassa tilassa joka ilta.
On niitä ihmisiä jotka tukee, kannustaa, kertoo faktat faktoina, pitää huolen, eivät tuomitse sun höpöjäkään päätöksiä ja ovat olemassa vaikka ovatkin kaukana. 

Ystäviä. Niitä ei tarvitse nähdä päivittäin, niihin ei välttämättä tarvitse pitää yhteyttä päivittäin, koska silti sitä tietää että toinen on olemassa. Ja siinä se onkin, koska faktahan on se että niitä kuitenkin tarvitsee. Kahden ihmisen sanaton sopimus siitä että vaikka juuri nyt heti ei olisikaan aikaa tai asiaa niin ei silti mene minnekään. Koska mä olen sitä mieltä että ne ihmiset jotka haluaa pitää sut elämässään, myös tekee sen. Ne tekee sulle aikaa tarvittaessa, jostain löytyy aina joku hetki ja sitten on taas hyvä olla. Ei sitä kuitenkaan tarvitse tehdä päivittäin. Ei tarvitse väkisin yrittää pitää yhteyttä päivästä toiseen. Mutta kun sen sitten tekee, kun ottaa yhteyttä, kun pitää yhteyttä tai kun näkee taas ihan liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen, niin juttu jatkuu juuri siitä mihin se viimeksi jäi. Ja se on aivan parasta.


Ja koska teksti on ollut pelkkää ihanien ihmisten ylistämistä, niin valitettavasti täytyy myös todeta että niitäkin ihmisiä on joiden luulit aina olevan, pysyvän ja ymmärtävän, mutta joihin yhteyttä pitäessä juttu ei enää jatku siitä mitä se aikanaan oli. Ei vaikka kuinka haluaisi, yrittäisi ja panostaisi. Ja valitettavasti se nyt vaan menee niin, ne ihmiset on ollut osa sua, ne on kasvattanut, opettaneet, olleet ja menneet. Se vaan sattuu olemaan elämää, vaikka välillä se fakta saattaakin satuttaa aika kovasti.



Mutta mä olen tällä hetkellä maailman onnellisin siitä että mulla on, sekä on ollut, sellaisia, tuollaisia ihmisiä mun ympärillä, jokaista sorttia. Ihmisiä, näitä tämmöisiä ystäviä, joita tulee ihan järkyttävä ikävä mutta joiden tiedän olevan täällä kun tulen takaisin.

ps. rakastan teitä kaikkia kun toivottavasti tunnistatte itsenne kuitenkin. ♥